maanantai 7. marraskuuta 2016

Virtualismin verkossa

Alle nelikymppinen nuoriso on aikalailla addiktoitunut virtuaalimaailmaan. Puhelin, tabletti tai molemmat pidetään käden ulottuvilla 24/7.

Juuri 2 v. täyttänyt lapsenlapseni osaa ottaa puhelimen, selaa siitä kuvia tai avaa esiin oman pelinsä. Kiva hymyillä vinosti vieressä, kun lapseni huutavat "havuja, p....le!", jäädessään vuorostaan perässähiihtäjiksi.


Lasteni 11-vuotiaat lapset 
luovat tabletilla omaa musaa, tubettavat omiaan ja floppaavat kännyssä pokemoneja polulla, jos justiinsa niitä on jo ihan tarpeeksi. Vain harvinaisimpia etsitään nykyään.

Äksyjen AngryBirdsien jälkeen 
Pokemonit ovatkin södejä ja herttaisia. Tiedän mistä puhun. Olen monasti koirien kanssa hännillä hölkännyt pokemonjahdissa. Kerran posahti muuten tosi hyvä poke omaksi täällä, mammilan ruokapöydän ääressä, aamupalaa odotellessa. Muuten meillä kyllä pipot, lippikset ja puhelimet riisutaan pöytään tullessa. Ja pestään kädet. Ihan sillälailla, että veden solinaa kuuluu lavuaarilta.



Yritän keikkua kehityksen kyydissä, 
tukka tuulessa hulmuten ja kouristuksenomaisesti laidoista kiinni pitäen. Ja peffa on koko ajan mustelmilla, kun niin usein putoan vauhdissa penkalle pyllylleni. 


Hassua, eihän siitä ole kauaakaan, kun työasioinnissa tavallisen parisivuisen tekstiliitteen lähettäminen määränpäähän kesti modeemilla jokseenkin tunnin. Puhelut veloitettiin minuuttitaksalla, joten modeemipuhelun aika veloitettiin toimeksiantajalta kuluna.

Ihana nykypuhelimeni pärjää yleensä hyvin ilman minua jossain hyllyn reunalla. Ja siitä on kiva hyräillä itsekseen käsilaukussa, niin ettei kukaan kuule. Ulkoilutan sitä harvoin.   Kotona se pysyy hyvässä tallessa, eikä luiskahda taskusta polun varteen. Pidemmille, pimeämmille tai vähän pelottaville reissuille se kyllä pääsee aina mukaan.


Virtualismin verkossa olen minäkin, 
oikeasti, jos totta puhutaan. Addiktio oireilee hyvin tunnistettavana. Tietenkin olen yhtenään nenä netissä: usea tarve, hupi ja utelu hoituu siellä päivittäin. Aika surkeaa olisi pärjäillä ilman tätä laitearsenaalia ja coolia kommunikointia.

Facettamaan 
en voi ruveta, vaikka uteliaisuussyyhy kutiaa. Lapseni ovat siellä. Olis vähän noloa, hei, jos pitäisi ottaa äiti kaveriksi. Ja tietenkin pitäisi, jos sinne kirjautuisin. Sitäpaitsi, nelikymppiset lapseni ovat nyt niin isoja, että saavat jo pikkasen irroitella maailmalla itsekseenkin, ilman äitiä. Enkä muuten yhtään ymmärrä, mikä facettamisen juju oikein on. Pitääkö kaikkien kokoajan tietää mitä teen ja pitääkö minun koko ajan tietää mitä muut juuri nyt tekevät? Minusta on ihan näppärää mailata vain tärkeimmät kuulumiset.

Pinterestissä 
minulla on ollut tili muutaman vuoden, koska se avaa vaikka mitä huikeita löytöjä joka lähtöön. Osasin muuten pistää punaisen pinnailunapin blogini kuviin. Seuraavaksi aion opetella vähän pinnailemaan itsekin.

Joka päivä 
katselen ja luen netissä ainakin pääuutiset ja mieluusti vilkaisen vähän maailman menoa joltain muultakin kantilta raportoituna. Blogeissa on kiva seikkailla. Maailma on pullollaan ihan tavallisten ihmisten blogeja, joissa kaikki sisältö ja toteutus on upean laadukasta.

Joulukortteja piti aiemmin värkätä 40-50 kpl, 
nuolla kiinni kuoria (joiden liimat eivät maistuneet mansikalta - joskus tosin osui niin hyvänmakuinen kuorisetti kohdalle, että olisi voinut nuoleskella umpeen kaverinkin joulukuoret). Sitten postimerkit nurkkiin ja vielä piti muistaa viedä pinkka ajoissa postiinkin. Ja ulkomaan joulut piti erikseen jonottaa merkittämään postikassalle.

Nyt vaan näppäillen kuvitusta toivottelujen lomaan ja zadam!,  sa-r-r-r-r-r-r-jatulena matkaan, mihin tahansa maailman kolkkaan. GR8!

Vaikka mailaillen ja tekstaillen moni asia hoituukin, tunnin luuri-korva-vuoropuhelua ne eivät korvaa.

Normaalielämämme vaan on virtuaalia.
Mikäs siinä. Onhan se helppoa. Tosi halpaakin, entiseen konkreettisempaan asioissa kohelointiin verraten. Ja koko ajan on uutta omaksuttavaa enemmän kuin ehtii edes kalenteroida. Runsaudenpulassa valinta on vaikeaa, mutta jotain uutta gliffaa kandee vaan ottaa testiin.



Minun tutkani piippasi äskettäin graafisten 3D-mallinusohjelmien kohdalla.
Naarasin pintaan pari kelpoisalta vaikuttavaa ilmaisohjelmaa, jotka esittäytyvät näin:

  • Järeää ammattilaistasoa oleva 3D-mallinnusohjelma, jonka käyttöliittymä vaatii totuttelua. Erittäin paljon ominaisuuksia.
  • Yllättävän helppokäyttöinen ja loistavasti ohjeistettu 3D-mallinnusohjelma, jolla täysi aloittelijakin saa nopeasti näkyvää aikaiseksi. 
Ne eivät siis ole mitään plastiikkipursottimen komentokeskuksia, vaan ihan puhtaasti ja pelkästään virtuaaleja tuotteita luovia softia. Tulos ei siis ole mitään käsin kosketeltavaa, vaan nimenomaan vain näytöllä hurjan hauskasti leijuvaa ja kääntyilevää tavaraa. JESS!

Kumpikin softa vastaisi tarpeisiini mainiosti. Ai että mihinkä tarpeisiin vai?  Haloo, hei, niihin yhä virtuaalimpiin, tietenkin!




Aion jättää jämähtäneille perinteiset joululahjonnat
ja kipuan ketterästi vähän ajantasaisempaan kyytiin. Työläät lahjashoppailut / itsetehtyjen, konkreettisten lahjojen värkkäily, paketointi, huolella väritykseen sopiva rusetointi, toivottelulaputus ja valmiiden pakettien roudaaminen. Niille sanon: hyvästi vain!

Onhan toki paljon näppärämpää toimittaa lahjat, varsinkin kaikille virtuaaliaddikteille, suoraan kotikonttorin näppäimistöltä, virtuaalisti, 3D-mallinteina - eikö vaan?

Tavoitteena on tutustua softaan, ja ehkä jo tänä jouluna, voin esim. neuloa siinä jokaiselle mielettömän ihanat ja konstikkaat villasukat, jotka toimitan sähköisesti saajalle. You've Got Mail!

No, miltäs tuntuu? 

Vedä siinä sitten Mammin neulomaa 3D-virtuaalivillasukkaa jalkaan kun varpaita pakkasilla paleltaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti