maanantai 10. lokakuuta 2016

Ruokapöytä on paras kohtaamispaikka

Ainakin meidän perheessä. Tytär ei läpäissyt ajokortin kirjallista koetta silläkään kertaa, kun vastauksena piti tunnistaa kohtaamispaikan merkki. Tytär mietti, missä olisi kivointa kohdata ja valitsi epäröimättä  merkin, jossa on picnicpöytä kuusen juurella. Isoveli möläytti heti, että "No hyvä kun et valinnut sitä motellisänkyä." Ja minä mutisin tyytyväisenä, että "Onneksi sillä on sen verran hyvä kotikasvatus." Ja on sillä muuten nykyään ajokorttikin.





Ref. edelliseen
Meillä kohtaaminen on runollinen synonyymi tapaamiselle. Samoilla sävelillä ollaan Somerjoen biisissä, jonka V. Valo Agentsien kanssa pani entistä paremmaksi:
ville valo kun mä sinut kohtasin.

Kuinka ihmeessä kohtaamista kuvaa trafin äreästi, toisiaan vilkaisemattakaan, täysin vastakkaisiin suuntiin kiitävät nuolet? Merkin nimi pitäisi oikeasti olla "eripurassa erisuuntiin".


Ruokapöytä on paras kohtaamispaikka 

ja kodin tärkein mööpeli. Sen äärellä yhdessä, sakilla tai suuremmalla, mm. päivitetään kuulumiset, jaetaan ilouutiset, laaditaan tiimin projektisuunnitelmat, saadaan tukea, apua ja sympatiaa sekä harjoitetaan pääelinkeinoamme, syömistä. Kun kerran "Elämämme ei ole jonkun jumalan, vaan kokkimme käsissä." (Lin Jutang: Maallinen onni (1937))

Tärkeintä ei kumminkaan ole se mitä kulloinkin syödään, vaan että kaikille on mitä ottaa ja yhdessä ollaan. Ja nautitaan.
Yhdessä syöminen ei edes lihota, kun ruoka suussa ei saa rupatella. Ja kun syödään viihtyisästi viipyillen, vatsakin kuiskaa kylläisyydestä, ajoissa, ennen ähkyä. 


Ruokapöytä on paras kohtaamispaikka

















Äitini kattoi pöydän arkenakin kauniisti ja ajatuksella, 


syötävää oli sekä suulle että silmille. Ei hän suinkaan senseitsemääsorttia laitellut. Mutta pöytään oli mieluisa tulla, kun lautaset, lasit, atrimet ja servetit oli katettu, perunat ja soossi höyrysivät nälkää kutitellen ja lisukkeena oli usein raikasta salaattia ja hyvää leipää. Aamuappelsiini oli avattu lootuksenkukaksi ja valmiin voikkuleivän päällä oli runsaat päälliset kiehkurakurkuin. Joskus isommalla joukolla aterioidessa jokainen vuorollaan luki kohdalleen katetun aforismilappusen yhdessä kommentoitavaksi.


Keittotaitoperimä ei kohdalleni kolahtanut, 
mutta eineksiä ja puolivalmisteita pakoillen, yritän ravita nälät kotikeitoksin ja -leipomuksin. Paikkaan kyökkipuolen puutetta silmänruoalla ja iloylläreillä pöydässä. Saatan printata nimikoidut sesonkitabletit tai servettirenkaat, kattaa kullekin yllärirasiat, joissa on jälkkärinamia, ennuste tai jotain muuta pientä. Tai printata pääsiäisenä jokaiselle oman pupunkorvakruunun.

Kohtaamisia pöydän äärellä, 
omaväen tai ystävien kanssa, valmistelen mieluummin   kukittaen tai sesonkiserveeraten pöydän kuin ajelemalla pölkkärillä. (Ei kukaan villakoiria hämärissä laskeskele, kun keskitytään kohdistamaan valoa kutsuvasti vain siihen kohtaamispaikkaan.)
Talvinen iltakahvi

Kesäinen lounas







































Cityn artikkelissa 

"Hyvä, paha, pyhä ruoka", haastateltava, ruokakolumnisti ja kirjailija, Joonas Konstig, annosteli pureskeltavaksi ajatuksiaan:
  • Suurin osa ihmisistä haluaa uskoa, että universumi on hyvä ja antaa meille lahjoja värikkäissä paketeissa. Enemmistöllä kaupan hyllyllä olevista tuotteista ei kuitenkaan ole mitään käyttöä, vaan se mitä tarjotaan on usein turhaa tai jopa haitallista. 
  • Konstigin mukaan hyvä ruokavalio lähtee yhdessä syömisestä ja ruoan valmistamisesta. Hänen mukaansa keittotaito on ihmisen tärkein itsepuolustustaito.
  • Uskon ihmisten olevan keskimäärin terveempiä, tyytyväisempiä ja onnellisempia jos he tekevät ruokansa itse nähden sen eteen jonkun verran vaivaa.

Ja vielä mansikkaista Konstigilta 
  • Keskimäärin keski-ikäinen ihminen on useammin oikeassa kuin nuori, ja vanhus on keskimäärin enemmän oikeassa kuin keski-ikäinen, saati nuori. Se on viisautta. Se kertyy iän myötä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti